Tällä hetkellä oon niin vihainen ja surullinen. Tapahtu just se mitä pelkäsinki. Menin to siis neuvolaan suht ilosin mielin, jotenkin kyllä en ollut varma kuullaanko sykettä... leukkarit plussalla pissassa, muuten kaikki ok kunnes lääkäri ei millään löytäny sykettä. Kerran sai hetkeks kuulumaan jonku 136 mut se oli varmaan sit mun kun jännittikin niin paljon. Hoitaja katto sit sellasella pienellä ultralla ja ei oltu varmoja et näkykö siellä sykettä vai ei. Päivystyslähete hml, onneks J pääsi töistä olee lasten kanssa. Hml ultrassa hoitajan ekat sanat: ikävän hiljaselta täällä näyttää, ei täällä kyllä sykettä ole. Siellä sä pötkötit ihan hiljaa liikkumatta. Päänmitta vastas rv 16 ja reisi rv 17. Mut tiedän ainakin sen että tota edeltävänä pe olit hengissä kun näin sykkeen. Luulen, että sillon la kuolit kun mul alko ne rytmärit. Keho jotenkin tiesi ja kerto sen. Päässä ja selässä nestettä. Miksi? Miten näin voi käydä kahen suht täydellisen raskauden ja synnytyksen jälkeen? Ehkä just siks kun ne meni niin hyvin tms.. toisaalta mulla oli koko tän raskauden ajan sellane huono tunne, että kaikki ei tuu menemään hyvin. Kun sait alkusi ekasta kerrasta ja koko raskaus oli niin erilainen ja paljon vaikeempi kun edelliset. Olin jo nt-ultrassa yllättynyt et kaikki oli kunnossa. Ja sit ihmettelin sitä liikkeitten vähyyttä/tuntumattomuutta...
Sit vielä lääkäri ultras ja totes samat asiat. Myös sydämessä ja mahassa oli nestettä. Sain jonku valmistelevan lääkkeen ja pääsin kotiin. Sit eilen eli la tulin aamulla tänne hml ja laitettiin 4 lääkettä tonne kohdunkaulansuulle. Ei tuntunu mitään. Sit yheltä otettiin jtn verikokeita musta, parvo ja tokso ym. Ja otin suun kautta niitä lääkkeitä 2 lisää. Sit alko tuntuu supistuksia varttii vaille 2 ja niitä tuli minuutin välein tunnin ajan. Toivoin vaan et menispä vedet nopeesti. Sit 2 vikaa supparii oli ihan kauheita ja toisella tunsin kun vaan liuit ulos tähän sängylle. <3 hoitajat tuli ja sanoin että taisit syntyä ja ne katto ja sano et joo ja kalvokaan ei ollu menny rikki ja istukka oli tulku samalla. Olin niin helpottunu ettei kestäny kauempaa. Eli synnyit noin varttii vaille 3, 23.3.2019. <3 sanoin, että haluan nähdä sut ja hoitaja vei hetkeks sut pois kun otti sut sieltä kalvoista ja leikkas napanuoran ja sit toi sut äitin luokse. Kysy, että haluunko eka nähä pään vai miten? Sanoin, että jaloista päin. Pelotti. Sit näin sun pienet täydelliset varpaat, ihan oikea lukumääräkin. Sun jalka oli vähän äitin peukalonkyntee pidempi. Sit hitaasti sut näytettiin kokonaan ja kaikki oli ns valmista ja täydellistä. Jopa pienet tissit ja ihan kun hymykuoppa samas poskessa kun viltsul. Hoitaja sanokin että pojalta näytät, äiti ei ois kyllä vielä tunnistanu sukupuolta. Sun toinen silmä oli vähän raollaan ja suu. Mun mielestä näytit vähän isoveljeltäs. <3 en ois halunnut antaa sua pois, tunnin sain olla sun kaa ja vaan katoin, juttelin ja otin kuvia. Ja uskalsin jopa koskea vähän. Sanoin sulle samat hyvän yön jutut kun pienille joka yö. :( toivoin vaan että ymmärrät kuinka äiti ja iskä sua odotti ja rakastaa ja että kaikki on hyvin ja ettei sua sattunu. Hoitaja sano että napanuora oli ollu 3 kertaa kaulan ympärillä ja se luultavasti oli kuolinsyy. Miten edes voi käydä näin huono tuuri!? Että muuten oisit tullu tänne elokuussa mutta sit käy näin? Vahinko, ihan vitun paska vahinko. Oon niin vihainen. Miten ikinä uskallan enää yrittää kun näin voi käydä? Lääkäri sano, että on todella harvinaista. Mutta mistä sitä voi ikinä tietää. Silti mulla on ajatus että on pakko yrittää uudestaan, pakko uskaltaa jos haluamme vielä sen viimeisen ihan elävän vauvan kotiin. Jos ei yritetä niin sit ei ainakaa saada. Mutta mun on ainaki sit pakko ostaa kotiin se dopleri, vaikkei se mtn autakaan jos jtn on tapahtuakseen, mut se ehkä auttaa omaan mielenrauhaan... ja jtn ekstraultria.
Nyt on siis su ja oon vieläkin sairaalas kun halusin jäädä yöks. Ahdistaa mennä kotiin ilman vauvaa. Jotenki tyhjä olo, tuntuu väärältä. Mut toisaalta ihan hirvee ikävä pieniä, nyt oon vielä kiitollisempi ja onnellisempi niistä. Että edes niillä on kaikki hyvin. Pelottaa, että mitä jos niillekin nyt sattuu jtn? Haluun vaan olla pienten lähellä ja suojella niitä kaikelta.
Tiedän, että kyllä tää tästä ajan kanssa. Kaikesta on selvitty ja niin tästäkin, vaikka tää onkin ehdottomasti elämäni hirvein asia.
Nyt pitäs mennä suihkuun ja yrittää laittaa naama ees jotenkin järkevän näköseks ja lähtee kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti